Fandom: fantasia, omaa tuotantoa
ikäraja: k-13
A/N: Kettu muuttuu yhdessä vaiheessa ihmiseksi, joten kannattaa lukea myös seuraavat luvut. Tämä ei ole niin tylsä tarina kuin ensimmäisestä luvusta luulisi
1. luku ~ Elämääni metsässä ~
Lekottelin lämpimällä kivellä lempeän lounaistuulen puhaltaessa leppoisasti. Vehreiden puiden lehdet suhisivat kuin vettä halkova vene, ja niittyheinä aaltoili meren lailla. Saatoin jopa haistaa meren tuoksun nenässäni ja kuulla kärsimättömien lokkien kirkunan, vaikka meri oli kaukana. Olin kuitenkin kerran käynyt siellä ja sitä tuskin unohtaisin koskaan. Muistan kuinka olin tuntenut itseni hyvin pieneksi ja eksyneeksi suuren meren äärellä. Kalastussatama oli ollut pieni ihmisten mittapuulla, mutta siellä oli kuitenkin ollut hyviä piilopaikkoja, joissa piileskellä, paljon ruokaa, jota tuhlaavaiset ihmiset olivat heittäneet pois ja hyvin vähän pelottavia koiria. Mutta kissoja oli ollut sitäkin enemmän. Värisin muistaessani erään vihaisen kollin, joka oli reviiriään puolustaessaan raapaissut minua korvasta. Vielä vuosienkin jälkeen terävien kynsien aiheuttama lovi oli säilynyt muistuttamassa minua kissojen vaarallisuudesta. En enää ikinä menisi niin lähelle kissaa.
Tunsin kuinka auringon valo imeytyi punaruskeaan turkkiini ja sai sen kimaltelemaan kullan eri sävyissä. Avasin raukeasti silmäni ja katselin ylös taivaalle, joka näkyi tiheän lehvästön pienistä aukoista. Yläpuolellani oli yksi aukoista, ja siitä pääsivät auringonsäteet puikkelehtimaan kohti aluskasvillisuutta. Olin valinnut paikkani huolella, mutta kohta joutuisin hieman siirtymään, sillä aurinko ei pysynyt kauaa paikoillaan. Sen olin huomannut.
Maailmassa tuntui olevan monenlaisia kummallisia asioita, joihin olisin halunnut saada vastauksen. Mikä sai auringon liikkumaan? Entä miksi aina tulivat syksy, talvi ja kevät? Miksei aina ollut ihana lämmin kesä? Miksi vesikirput pystyivät hyppimään veden päällä? Miksi linnut osasivat lentää? Miksi karhut nukkuivat talvisin?
Toisia ihmetyttivät minun ainaiset kysymykseni. »Mitä se sinua liikuttaa« ne sanoivat. »Tekisit mieluummin jotain järkevämpää, kuin mietiskelisit turhuuksia.«
Heidän mielestään minä olin kai jotenkin outo, kun en ajatellut pelkkää ruokaa ja lisääntymistä. Mutta oikeastaan tunsin itseni vielä aivan nuoreksi, melkeinpä pennuksi, vaikka olin elänyt monta kesää pidempään kuin ystäväni. Turkkini ei ollut alkanut harmaantua, eivätkä minua kiinnostaneet urokset. Olin yhä ketterä ja utelias itseni, kuten olin ollut niin kauan kuin muistin. Kasvaisinkohan milloinkaan aikuiseksi?
Havahduin mietteistäni huomatessani ylleni langenneen varjon. Aurinko oli siirtynyt kohti länttä. Nousin hitaasti ylös, venyttelin haukotellen ja ravistin pari kertaa puutunutta takajalkaani. Pitäisi varmaan mennä etsimään ruokaa, mahani kurisi pahaenteisesti. Loikkasin alas kiveltä pitkän heinikon sekaan ja katosin näkyvistä. Lähdin suunnistamaan taipuisan labyrintin halki. Pian heinikko muuttui pehmeäksi sammalistoksi, vaaleanvihreät havisevat lehtipuut jykeviksi humiseviksi havupuiksi, metsämansikat sieniksi ja myyränkolot mäyrien pesiksi. Olin saapunut metsään. Sammal tuntui hieman upottavalta, mutta samalla mukavan samettiselta ja pehmeältä tassujeni alla. Hyppelehdin juurien ja kantojen yli, katosin välillä saniaisten sekaan ja välillä kipitin puolukanvarpujen keskellä, joissa oli tällä hetkellä kauniin vaaleanpunaisia kukkia. Jossain kaukana kukkui käki, yläpuolellani nakutti tikka ja parinsadan metrin päästä kuului kuinka hirvi astui katkeavan oksan päälle. En välittänyt muista eläimistä, nälkä oli tällä hetkellä ainoana mielessäni. Olin makaillut kivellä liian pitkään. Ehkä toiset ketut olivat oikeassa, ehkä minun ei pitäisi aina ajatella niin monia asioita vaan keskittyä olennaiseen.
Enää ajatukseni eivät olleet selkeät, tai siis olivat ruoan suhteen selkeät, mutten voinut ajatella mitään muuta. Metsästäjänvaistoni olivat heränneet. Saavuin metsän reunaan, josta alkoi melko suuri vihreä ruohokenttä. Sen toisella laidalla oli ihmisasutusta. En ollut ikinä käynyt siellä, mutta olin aina katsellut hieman kauempaa ihmisten mielenkiintoista elämää. Mutta nyt keskityin taas saalistamiseen. Kaikki aistini terävöityivät, katsoin valppaana ruohikon poikki. Haravoin katseellani laajaa aluetta, saatoin jo haistaa saaliini suloisen tuoksun. Kuulin kuinka pahaa-aavistamaton kaniini astui ulos kolostaan ja otti pari pientä loikkaa kauemmas turvallisesta kodistaan. Se haisteli ensin nenä väpättäen ilmaa ja laski siten nenänsä maahan ja rupesi puputtamaan ruohoa. Olin onneksi tuulen alapuolella. Jännitin kaikki lihakseni ja hiivin hieman lähemmäs, odotin jännittyneenä paikoillani, kaikki aistit valppaina. Kani hyppi ruohoa syöden kauemmas turvapaikastaan, lähemmäs minua.
Kun matka välissämme oli tarpeeksi lyhyt, epäröin pienen hetken ja loikkasin sitten ärhäkästi kohti saalistani. Se huomasi minut saman tien ja lähti kauhuissaan pakoon. Se juoksi kuin viimeistä päivää, mutta minä olin nopeampi. Aistin sen makean tuoksun, sen pulleat lihakset. Minulla oli nälkä. Ennen kuin kani ehti koloonsa, sain upotettua hampaani sen turkkiin. Lämmintä verta purskahti suuhuni ja maistoin sen makoisan lihan. Yhtäkkiä minut valtasi outo tunne. Kani huusi tuskissaan ja tunsin sen pelon ja kivun itsessäni. Tunsin sen pehmeän turkin huuliani vasten ja yhtäkkiä minua rupesi kuvottamaan. Irrotin otteeni kanista, mutta se ei lähtenyt karkuun, se vain makasi hiljaisena maassa, vielä hieman sätkien. Tunsin kuinka elämä katosi sen ruumiista. Ajattelin sen elämää. Se oli ollut onnellinen, sillä oli ollut ruokaa, turvallinen pesä, ehkä jopa poikasiakin ja minä, hirveä saalistaja, olin mennyt ja vienyt sen elämän. Olin tappanut sen. Kuinka saatoin olla niin julma? Kuinka olin saattanut olla niin säälittävä ja tappanut noin kauniin ja suloisen pikkueläimen? Minä olin hirviö. Enkä voinut sille mitään. Tunsin hirvittävää tuskaa sisälläni. Miksi tunsin näin? Olinhan minä ennenkin metsästänyt, se oli minun luontoni. Mutta silti tämä oli täysin uusi tunne, tukahduttava, raastava, surullinen tunne.
Katsoin maassa makaavaa ruumista. Minun olisi ravittava itseäni, muuten kuolisin. Ja muuten olisin tehnyt tämän aivan turhaa. En nauttinut tuoreen lihan mausta. Minulle se oli pelkkää tragediaa.
ikäraja: k-13
A/N: Kettu muuttuu yhdessä vaiheessa ihmiseksi, joten kannattaa lukea myös seuraavat luvut. Tämä ei ole niin tylsä tarina kuin ensimmäisestä luvusta luulisi
1. luku ~ Elämääni metsässä ~
Lekottelin lämpimällä kivellä lempeän lounaistuulen puhaltaessa leppoisasti. Vehreiden puiden lehdet suhisivat kuin vettä halkova vene, ja niittyheinä aaltoili meren lailla. Saatoin jopa haistaa meren tuoksun nenässäni ja kuulla kärsimättömien lokkien kirkunan, vaikka meri oli kaukana. Olin kuitenkin kerran käynyt siellä ja sitä tuskin unohtaisin koskaan. Muistan kuinka olin tuntenut itseni hyvin pieneksi ja eksyneeksi suuren meren äärellä. Kalastussatama oli ollut pieni ihmisten mittapuulla, mutta siellä oli kuitenkin ollut hyviä piilopaikkoja, joissa piileskellä, paljon ruokaa, jota tuhlaavaiset ihmiset olivat heittäneet pois ja hyvin vähän pelottavia koiria. Mutta kissoja oli ollut sitäkin enemmän. Värisin muistaessani erään vihaisen kollin, joka oli reviiriään puolustaessaan raapaissut minua korvasta. Vielä vuosienkin jälkeen terävien kynsien aiheuttama lovi oli säilynyt muistuttamassa minua kissojen vaarallisuudesta. En enää ikinä menisi niin lähelle kissaa.
Tunsin kuinka auringon valo imeytyi punaruskeaan turkkiini ja sai sen kimaltelemaan kullan eri sävyissä. Avasin raukeasti silmäni ja katselin ylös taivaalle, joka näkyi tiheän lehvästön pienistä aukoista. Yläpuolellani oli yksi aukoista, ja siitä pääsivät auringonsäteet puikkelehtimaan kohti aluskasvillisuutta. Olin valinnut paikkani huolella, mutta kohta joutuisin hieman siirtymään, sillä aurinko ei pysynyt kauaa paikoillaan. Sen olin huomannut.
Maailmassa tuntui olevan monenlaisia kummallisia asioita, joihin olisin halunnut saada vastauksen. Mikä sai auringon liikkumaan? Entä miksi aina tulivat syksy, talvi ja kevät? Miksei aina ollut ihana lämmin kesä? Miksi vesikirput pystyivät hyppimään veden päällä? Miksi linnut osasivat lentää? Miksi karhut nukkuivat talvisin?
Toisia ihmetyttivät minun ainaiset kysymykseni. »Mitä se sinua liikuttaa« ne sanoivat. »Tekisit mieluummin jotain järkevämpää, kuin mietiskelisit turhuuksia.«
Heidän mielestään minä olin kai jotenkin outo, kun en ajatellut pelkkää ruokaa ja lisääntymistä. Mutta oikeastaan tunsin itseni vielä aivan nuoreksi, melkeinpä pennuksi, vaikka olin elänyt monta kesää pidempään kuin ystäväni. Turkkini ei ollut alkanut harmaantua, eivätkä minua kiinnostaneet urokset. Olin yhä ketterä ja utelias itseni, kuten olin ollut niin kauan kuin muistin. Kasvaisinkohan milloinkaan aikuiseksi?
Havahduin mietteistäni huomatessani ylleni langenneen varjon. Aurinko oli siirtynyt kohti länttä. Nousin hitaasti ylös, venyttelin haukotellen ja ravistin pari kertaa puutunutta takajalkaani. Pitäisi varmaan mennä etsimään ruokaa, mahani kurisi pahaenteisesti. Loikkasin alas kiveltä pitkän heinikon sekaan ja katosin näkyvistä. Lähdin suunnistamaan taipuisan labyrintin halki. Pian heinikko muuttui pehmeäksi sammalistoksi, vaaleanvihreät havisevat lehtipuut jykeviksi humiseviksi havupuiksi, metsämansikat sieniksi ja myyränkolot mäyrien pesiksi. Olin saapunut metsään. Sammal tuntui hieman upottavalta, mutta samalla mukavan samettiselta ja pehmeältä tassujeni alla. Hyppelehdin juurien ja kantojen yli, katosin välillä saniaisten sekaan ja välillä kipitin puolukanvarpujen keskellä, joissa oli tällä hetkellä kauniin vaaleanpunaisia kukkia. Jossain kaukana kukkui käki, yläpuolellani nakutti tikka ja parinsadan metrin päästä kuului kuinka hirvi astui katkeavan oksan päälle. En välittänyt muista eläimistä, nälkä oli tällä hetkellä ainoana mielessäni. Olin makaillut kivellä liian pitkään. Ehkä toiset ketut olivat oikeassa, ehkä minun ei pitäisi aina ajatella niin monia asioita vaan keskittyä olennaiseen.
Enää ajatukseni eivät olleet selkeät, tai siis olivat ruoan suhteen selkeät, mutten voinut ajatella mitään muuta. Metsästäjänvaistoni olivat heränneet. Saavuin metsän reunaan, josta alkoi melko suuri vihreä ruohokenttä. Sen toisella laidalla oli ihmisasutusta. En ollut ikinä käynyt siellä, mutta olin aina katsellut hieman kauempaa ihmisten mielenkiintoista elämää. Mutta nyt keskityin taas saalistamiseen. Kaikki aistini terävöityivät, katsoin valppaana ruohikon poikki. Haravoin katseellani laajaa aluetta, saatoin jo haistaa saaliini suloisen tuoksun. Kuulin kuinka pahaa-aavistamaton kaniini astui ulos kolostaan ja otti pari pientä loikkaa kauemmas turvallisesta kodistaan. Se haisteli ensin nenä väpättäen ilmaa ja laski siten nenänsä maahan ja rupesi puputtamaan ruohoa. Olin onneksi tuulen alapuolella. Jännitin kaikki lihakseni ja hiivin hieman lähemmäs, odotin jännittyneenä paikoillani, kaikki aistit valppaina. Kani hyppi ruohoa syöden kauemmas turvapaikastaan, lähemmäs minua.
Kun matka välissämme oli tarpeeksi lyhyt, epäröin pienen hetken ja loikkasin sitten ärhäkästi kohti saalistani. Se huomasi minut saman tien ja lähti kauhuissaan pakoon. Se juoksi kuin viimeistä päivää, mutta minä olin nopeampi. Aistin sen makean tuoksun, sen pulleat lihakset. Minulla oli nälkä. Ennen kuin kani ehti koloonsa, sain upotettua hampaani sen turkkiin. Lämmintä verta purskahti suuhuni ja maistoin sen makoisan lihan. Yhtäkkiä minut valtasi outo tunne. Kani huusi tuskissaan ja tunsin sen pelon ja kivun itsessäni. Tunsin sen pehmeän turkin huuliani vasten ja yhtäkkiä minua rupesi kuvottamaan. Irrotin otteeni kanista, mutta se ei lähtenyt karkuun, se vain makasi hiljaisena maassa, vielä hieman sätkien. Tunsin kuinka elämä katosi sen ruumiista. Ajattelin sen elämää. Se oli ollut onnellinen, sillä oli ollut ruokaa, turvallinen pesä, ehkä jopa poikasiakin ja minä, hirveä saalistaja, olin mennyt ja vienyt sen elämän. Olin tappanut sen. Kuinka saatoin olla niin julma? Kuinka olin saattanut olla niin säälittävä ja tappanut noin kauniin ja suloisen pikkueläimen? Minä olin hirviö. Enkä voinut sille mitään. Tunsin hirvittävää tuskaa sisälläni. Miksi tunsin näin? Olinhan minä ennenkin metsästänyt, se oli minun luontoni. Mutta silti tämä oli täysin uusi tunne, tukahduttava, raastava, surullinen tunne.
Katsoin maassa makaavaa ruumista. Minun olisi ravittava itseäni, muuten kuolisin. Ja muuten olisin tehnyt tämän aivan turhaa. En nauttinut tuoreen lihan mausta. Minulle se oli pelkkää tragediaa.